Rare Exports

•tammikuu 27, 2011 • Jätä kommentti

Elokuvateatteriversio, 84 min

Ohjannut Jalmari Helander

Suomalaisia joulupukkimyyttejä ronskisti tuulettava Rare Exports nousi ideansa takia tutkan alta kiinnostuksen kohteeksi jo vuosia sitten, ja parin lyhytelokuvan jälkeen kokoillan elokuva näki viimein päivänvalon. Kyseessä on ohjaaja Helanderin ensimmäinen pitkä elokuva, mutta hän suoriutuu askeleesta tyydyttävästi.

Tarinan juoni on kerrankin erilainen. Amerikkalainen kaivosretkikunta poraa ja tutkii kairausnäytteitä Korvatunturilla, ja löytää jotain, mitä hankkeen rahoittaja etsii. Tunturi paljastuu valtavaksi hautakummuksi, jone muinaiset lappalaiset ovat vanginneet itsensä joulupukin tonttuineen. Haudan avaaminen herättää todellisen wanhanajan joulun sanansaattajat, jotka suhtautuvat ilkeiden lasten (ja aikuisten) rankaisuun todella kirjaimellisesti. Tarinan keskipisteeseen nousee pieni lappalaisukkojen porukka, joka teurastetun porolauman raivostuttamana lähtee perimään menetettyjä rahojaan amerikkalaisilta kiväärin tähtäimen läpi. Kaivauksella selviää, että ulkomaan paskiaiset ovat kadonneet jälkiä jättämättä, mutta selvästi kovalla kiireellä. Yhden poromiehen/teurastajan poika alkaa epäilemään pahinta, varsinkin luettuaan legendoja ja myyttejä alkuaikojen nuuttipukista, joka ei tyytynyt pelkästään tuomaan risuja, vaan toimi myös rankaisijan roolissa. Tilanne alkaa eskaloitumaan joulun kolkutellessa ovella, kun susiansasta löytyy alaston, vanha, pitkäpartainen ukkeli, ja lähitienoon lapset katoavat. Lopulta myös kairan miesten on myönnettävä, että joulupukki on oikeasti olemassa.

Juoni lupaa paljon. Ikävä kyllä aiheen käsittely on elokuvassa tiivistetty muutamaan hetkeen, ja juonessa jätetään tunturinkokoisia aukkoja kokonaan katsojan mielikuvituksen varaan. Jälkimmäinen ei välttämättä olisi edes huono asia, ellei se estäisi katsojan uppoutumista elokuvaan. Amerikkalaisten motiivia etsiä joulupukkia ei paljasteta, joulupukin halua kidnapata lapsia ei paljasteta, ja ilman lapsenuskoa syntyneet lappalaisjäärät alkavat uskoa joulupukkisatuihin yhdessä sekunnissa todisteenaan pelkkä pikkupojan selostus. Lopun välienselvittely poroaitauksineen ja uhrautumisineen on suorastaan nolostuttavan falski. Onneksi epilogi pukkitehtailuineen pelastaa lopun, vaikka sen musta komedia tuntuukin olevan kokonaan eri elokuvasta. Elokuva olisi myös saanut jakaa enemmän taustatietoa nuuttipukin hahmosta ja entisaikojen joulunviettotavoista. Nyt joulupukki taantuu pelkäksi kauhuelokuvan möröksi, jonka teoille ei löydy motiiveita senkään vertaa. Aivan kuin elokuvasta olisi leikattu tärkeitä elementtejä pois. Parikymmentä minuuttia juonenkuljetusta ja motiivien selvitystä olisi tehnyt elokuvalle ihmeitä. Ei se olisi leffasta liian pitkää tehnyt, sillä lopputekstit valuivat ruudulle jo tunnin ja vartin jälkeen. No ehkä dvd- ja blu-ray -julkaisut sisältävät pidemmän version.

Elokuva pysyttelee kuitenkin pinnalla paljolti hyvien näyttelijäsuoritusten ja korkeiden tuotantoarvojen vuoksi. Pääkolmikko tekee hienoa työtä kovaksikeitettyinä lappalaisina, mutta lapsinäyttelijöille on annettu paljon suurempi rooli, kuin heidän taitonsa antavat myöten. Ja se lopetus. “Lapsi nousee tarinan sankariksi” -juonikuvio ei ole toiminut yhdessäkään elokuvassa tätä ennen, eikä se toimi tässäkään. Luulisi asian lukevan jonkinlaisessa ohjaajan käsikirjassa. Ei millään pahalla poikia kohtaan, sillä mikään ei estä heitä kasvamasta vaikkapa Tommi Korpelan kaltaisiksi luonnenäyttelijöiksi. Muuten elokuva näyttää ja kuulostaa hyvältä, aina hauskaa sanailua ja onnistunutta kuvausta myöten.

Kokonaisuutena Rare Exports on ihan menevää viihdettä, mutta mainion idean yliolkainen käsittely harmittaa.

7/10

Big Brother

•elokuu 31, 2010 • Jätä kommentti

Big Brother on suoraan tai epäsuorasti syyllinen alla lueteltuihin asioihin. Varoita lähimmäistäsi.

- Skynet päättää tuhota ihmiskunnan.

- Jeesus päättää, ettei tule koskaan takaisin.

- Avaruusolennot eivät koskaan ilmaise itseään meille.

- Apinoiden planeetta.

- Keltainen lehdistö palkkaa lisää toimittajia ja bloggaajia, joiden erikoisalana on televisio-ohjelmien uutisointi oikeiden uutisten sijaan.

- Narkolepsiaan sairastuneista rokotteenottajista tulee eilisen uutisia.

- Darwinin evoluutioteoria ei pidäkään paikkaansa.

- Informatiivisesta ohjelmatarjonnasta tulee pelkkä myytti, jota kerrotaan leirinuotiolla.

- Idioottimaisesta käytöksestä ja yleistiedon täydellisestä puutteesta tulee normaaleita asioita.

- 1984.

The Imaginarium of Doctor Parnassus

•elokuu 13, 2010 • Jätä kommentti

Blu-ray, 122 min

Ohjannut Terry Gilliam

Omintakeisilla fantasiaelokuvillaan mainetta kerännyt Terry Gilliam jatkaa tuttua linjaansa uusimmassa elokuvassaan. Suositun Heath Ledgerin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt The Imaginarium of Doctor Parnassus jatkaa ohjaajalle tuttua teemaa mielikuvituksen voimasta, sekä toden ja fantasian häilyvästä rajasta, joka ei usein ole muuta kuin veteen piirretty viiva.

Elokuvan tarina kertoo Tohtori Parnassuksesta, joka kiertää pienen seurueensa kanssa Lontoon pimeitä katuja hevosen vetämän teatterin kanssa. Paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt, ja ikuisesti elävä Parnassus on ottanut tehtäväkseen tarjota ihmisille valaistumista oman satumaailmansa kautta. Esityksessään seurue etsii ihmisiä astumaan Parnassuksen taikapeilin läpi kokijan omaan mielikuvitusmaailmaan, jossa hän saa valita joko valaistumisen, tai paholaisen tarjoaman ”maallisen” ilon. Paholaisen (tunnetaan myös nimellä Mr. Nick) suureksi huviksi baareissa ja marketeissa laahustavat ihmiset ovat kadottaneet unelmansa, ja pitävät omituista teatteria naurettavana. Kaiken lisäksi Parnassus on luvannut oman tyttärensä Valentinan paholaiselle osana sopimustaan, joka täyttyy tytön täyttäessä 16 vuotta.

Valentinan 16-vuotispäivän lähestyessä seurueen hirrestä pelastama mystinen muukalainen kääntää teatterin kurssin friikkisirkuksesta vetonaulaksi omintakeisella tyylillään. Uhkapelejä rakastava Mr. Nick haluaa pidentää nautintoaan, ja tarjoaa Parnassukselle viimeisen oljenkorren. Kumpi voittaa itselleen ensin viisi sielua, saa pitää Valentinan. Alkaa viimeinen(?) taistelu hyvän ja pahan, sekä lapsenkaltaisen mielikuvituksen ja turruttavan harmaan kulutuselämän välillä.

Elokuvan yksinkertaistettu maailma, jossa rikas mielikuvitus ja oikeamielisyys ovat hyveitä, ja länsimaista elämäntapaa sekä politiikkaa edustaa paholainen, on pelkkää hämäävää pintaa, kuin Parnassuksen peili. Pohjimmiltaan elokuva on kunnianosoitus ihmisen kekseliäisyydelle ja luovuudelle, jonka nykymaailma turruttaa ja kahlitsee. Se on symbolinen kuvaus viattomuuden katoamisesta, jonka uhreiksi me kaikki väistämättä joudumme. Hyvä ja paha asuvat meissä kaikissa, ja joskus kaikkein hyveellisintäkin ihmistä seuraa pikimusta varjo.

Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan hyviä, ja varsinkin Valentinaa esittävä kaunis Lily Cole yllättää. Kesken kuvausten kuollut Heath Ledger korvataan peräti kolmella näyttelijällä, ja vaihdos istuu elokuvaan täydellisesti. Kolmikko Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell esittävät osansa rutiinilla, jäämättä suurimman huomion vieneen Ledgerin varjoon. Elokuvan taistelupari, Tom Waitsin esittämä knallipäinen paholainen, ja Christopher Plummerin esittämä raihnainen Parnassus sopivat osiinsa niinikään luontevasti. Teatteriseurueen Anton (Andrew Garfield) ja Percy (Verne Troyer) jäävät väkisinkin muiden varjoon. Blu-ray-versio on hienoa katseltavaa terävän ja kohinattoman kuvansa ansiosta, vaikkakaan erikoistehosteet eivät ole alansa huippua. Indie-elokuvan tarpeisiin ne ovat kuitenkin riittävät.

The Imaginarium of Doctor Parnassus on nautittava elokuva, vaikka se ei nousekaan Gilliamin muiden samaa teemaa käsittelevien elokuvien, kuten Brazilin ja Fisher Kingin rinnalle. Elokuva olisi kaivannut tiivistämistä ja tiettyä napakkuutta kantaakseen poukkoilevan juonen kunnialla. Samalla hajanainen katselukokemus olisi saanut lisää syvyyttä. Tällaisenaan se ei onnistu pitämään kaikkia katsojia otteessaan, mutta palkitsee kuitenkin tarkkaavaiset, ajatuksella elokuvan katsovat. Kyseessä on silti paras Gilliamin elokuva sitten Hunter S. Thompsonin gonzoilun Las Vegasissa.

8 / 10

Politiikka on uskonnon jatke

•heinäkuu 12, 2010 • Jätä kommentti

Tämän päivän politiikka ja poliitikkojen möläytykset saavat minut välillä epäuskon valtaan. Miksi he päättivät asian noin? Miksi he nahistelevat tuosta asiasta, kun vieressä oleva sata kertaa tärkeämpi asia jätetään huomiotta? Miksi kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän epärehellisiä? Miksi he eivät säädä yhtään lakia, joka helpottaisi ja parantaisi kansalaisten elämää, vaan joka päätöksen myötä asiat menevät huonompaan suuntaan? Miksi poliitikot tuntuvat olevan jopa perusbloggaajaa typerämpiä? Miksi he eivät välitä??

Eduskuntamme on valmis kaadettavaksi, mutta yhä se vain porskuttaa. Mietin, mikä voisi olla pahempaa. Entä jos…

—–

Olipa kerran, kaukaisessa ulottuvuudessa, hitonmoinen eduskuntatalo. Ja kuten sellaisissa paikoissa yleensä, talossa istuivat sekä hallitus, että oppositio. Tänään paikalla oli suhteellisen paljon kansanedustajia, kokonaiset 68, sillä edessä oli tärkeä äänestys. Tänään päätettäisiin siitä, tuleeko Maahan ilmaston lämpeneminen, vai uusi jääkausi. Maan asukkaille kerrottakoon tässä vaiheessa kaksi asiaa: 1. Kyseessä olevat kansanedustajat olivat jumalia, muutenkin kuin omasta mielestään. 2. Mikäli haluat ilmaista mielipiteesi äänestettävistä vaihtoehdoista, esim. ”Miksi te saatanan kusipäät äänestätte kahden umpisurkean vaihtoehdon väliltä? Kysyisitte kansan mielipidettä!”, edustajaasi saat parhaiten yhteyden rukoilemalla. Vastaus saattaa viipyä edustajien kiireiden vuoksi.

Jotta saisimme paremman kuvan meitä kaikkia koskevasta päätöksenteosta, sekä yleisestä poliittisesta kentästä, otimme yhteyttä paikallisen politiikan asiantuntijaan. Hän toimitti meille perustiedot sekä analyysit Taivaallisesta eduskunnasta. Yhtäläisyyksiä omaan edustajistoomme löytyy yllättävän paljon.

Historia

Taivaallisen eduskunnan historia alkaa demokraattisen päätöksenteon valtaantulosta useita tuhansia vuosia sitten. Sitä ennen jokainen jumala ja jumalatar hallitsi kansaansa monarkistisin ottein, ja sodat sekä vallankumoukset olivat arkipäivää. Demokratian tavoitteena oli jakaa päätäntävaltaa kansalle, jonka usko edustajiinsa oli hiipumassa näiden tekemien mielivaltaisten päätösten takia. Kriitikoiden mielestä asiat eivät ole ainakaan parantuneet, vaikka jumalat toimivatkin nyt niin sanotusti kansan tuella. Vasta viime aikoina ihmiset ovat alkaneet oppia demokratian pelisääntöjä, mikä ärsyttää suunnattomasti osaa edustajista.

Hallituspuolueet

Hallituspuolueina toimii kolme suurinta puoluetta.

1. Katolisten Kristittyjen puolue puheenjohtajanaan Jumala. Yksi vanhimmista ja vanhanaikaisimmista puolueista. Despoottiseksi sanottu Jumala on paitsi karismaattinen ja salaperäinen, myös pelätty johtaja. Puolue on kärsinyt historiansa aikana pahasta pirstaloitumisesta, pahimpina omiksi puolueikseen eronneet Alkukirkko (nyk. Juutalaiset), Saatana -puolue, sekä Jeesusnuoret. Viime aikoina hajaannus on voimistunut, eikä Yhdistyneiden Kristittyjen puoluetta tulla varmaan koskaan näkemään. Se tosiasia, että Jumala istuu jokaisen pääpuolueesta kasvaneen oksan kokouksissa, on alentanut hänen luotettavuuttaan. Lisäksi Jumalan arvovaltaa painaa hänen menneisyytensä keinoja kaihtamattomana hallitsijana. Puolueen peruskirjan ajan tasalle saattaminen olisi kannattavaa, mutta Jumala katsoo sen karkottavan vanhat kannattajat.

2. Islampuolue puheenjohtajanaan Allah. Nuorin hallituspuolueista, mutta myös kaikkein ärhäkkäin. Erosi aikoinaan Juutalais-Kristillinen Liitto -puolueesta liian suuriksi kasvaneiden erimielisyyksien vuoksi. Kasvaa nopeasti, mikä aiheuttaa huolta muissa puolueissa. Herättää ronskilla käytöksellään pahaa verta useammassakin puolueessa, mutta konsensus hallituksen kanssa on silti säilynyt. Imagollisena haittana ovat ääritoimiin ryhtyvät kannattajat, mikä alentaa puolueen uskottavuutta muiden silmissä.  Kyseessä on myös ainoa hallituspuolue, joka ei ole muuttanut ohjelmaansa myötäilläkseen kannattajiaan. Tämän katsotaan olevan puolueen suosion salaisuus, mutta puoluetta on syytetty myös katteettomien lupausten antamisesta, ja suoranaisesta uhkailusta. Puolueen tiedonantaja toteaa heidän noudattavan vallitsevaa käytäntöä, ja lisää muiden toimivan täysin samalla tavalla.

3. Yhdistyneet Hindut -puolue. Puheenjohtaja vaihtuu joka päivä, jotta kaikki pääsisivät välillä tositoimiin. Kaikkein vanhin hallituspuolue, jolla on miljoonia kansanedustajia. Tarpeellinen vastavoima toisiaan nokitteleville Jumalalle ja Allahille. Toisten mielestä liiankin sovitteleva ja hampaaton pärjätäkseen. Puolueella on vankka kannatus tietyillä alueilla, sillä jäsenkirjan saa normaalisti jo syntyessään. Puolueen näennäistä hyväntahtoisuutta varjostaa sen taipumus jakaa ihmiset eri luokkiin syntyperän mukaan, mikä ei nykymaailmassa ole enää hyvää politiikkaa. Lisäksi puolueelta puuttuu selkeä päämäärä ja peruskirja, mikä karkottaa muiden hallituspuolueiden äänestäjät, mutta toisaalta houkuttelee paljon muita.

Oppositiopuolueet

Alla on esitelty vain tärkeimmät. Kokonaisuudessaan puolueiden lukumäärä on valtava.

Jeesusnuoret

Erosi omaksi puolueekseen Katolisten Kristittyjen puolueesta näkemyserojen vuoksi. Nykyisen puolueensa puheenjohtaja Jeesus pyrki muuttamaan KK:n agendaa liberaalimpaan suuntaan, mikä ei sopinut konservatiiviselle Jumalalle. Jeesuksen sanotaan tehneen myös jotain ennenkuulumatonta Taivaallisen eduskunnan historiassa: hän oli vieraillut kannattajiensa luona Maassa. Kannattajien kosiskelu loppui kuitenkin attentaattiin, jonka huhuttiin olevan isänsä järjestämä, minkä Jeesus kuitenkin käänsi propagandavoitoksi. Asiasta perillä olevan lähteen mukaan isä ja poika eivät ole puhuneet toisilleen tuon selkkauksen jälkeen. Pitkässä tukassaan ja parrassaan rauhan, rakkauden ja suvaitsevuuden puolesta puhuva Jeesus on tyyliltään isänsä täydellinen vastakohta. Puolueen teesit takaavat suuren kannattajakunnan, joka kilpailee lähes tasaveroisesti isäpuolueensa kanssa. Puolueen liberalismi on toisaalta myös sen heikkous: Kun kumartelee joka suuntaan, myös pyllistää joka suuntaan. Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää. Lisäksi Jeesusnuorten kannattajat asuvat alueilla, joissa väestönkasvu on lähes pysähtynyt korkean elintason ja puolueen suvaitsevan seksuaalipolitiikan takia. Kannattajien määrä on laskusuhdanteinen.

Saatana -puolue

Muiden pääpuolueiden yhdessä vihaama Saatana erosi monien muiden tavoin kristillisestä puolueesta riitojen seurauksena. Saatana kertoo skisman aiheutuneen siitä, että hän yksinkertaisesti kertoi kansalle totuuden sellaisena kuin se on, mikä ei salaperäisyydestä pitävää Jumalaa ilahduttanut. Puoluetta ja sen perustajaa on siitä lähtien syytetty kirjaimellisesti kaikesta, mikä maailmassa on vikana. Jumala luonnehtii entistä puoluetoveriaan ”pelkäksi paskapopulistiksi, joka ei ymmärrä oikean politiikan teosta hitonkaan vertaa”. Saatanan mielestä ”juuri tuon tyyppinen reaktio on tyypillinen valtapuolueille. Asioista ei haluta keskustella, vaan aloitteet kumotaan   piiloutumalla mysteerien taakse, tai levittämällä herjaavaa propagandaa.” Hän jatkaa: ”Politiikan tulisi olla lähempänä tavallista kansalaista. Minun puolueeni antaa kansalaisille todellisen kanavan vaikuttaa.” Kyselyt Helvettiin joutumisesta Saatana kuittaa vastakysymyksellä: ”Oletko käynyt Helvetissä? Tiedot Helvetistä ovat pelkkää propagandaa ja mustamaalaamista, jota Jumala levittää.” Tarkentavat kysymykset Saatana ohitti aikataulusyihin vedoten.

Vanhojen jumalten liitto

Mielenkiintoinen puolue, joka koostuu sadoista vanhojen jumalten pienpuolueista. Yhdistyneenä heidän vaikutusvaltansa onkin jo keskitasoa, mutta puoluekurissa ja varsinkin demokratian pelisäännöissä ollaan muista jäljessä. Välillä puolueen vastalausemyrsky yltyy käsirysyksi ja salamoiden viskomiseksi. Puolueen virkaa tekevän puhemiehen, Odinin, mielestä nykypolitiikassa on ongelmansa: ”Turhaa lässytystä! Ennen asiat hoidettiin toisella tavalla! Miehekkäästi, perkele!” Eduskunnan eloisin puolue kärsii kannattajakadosta, eikä uuspakanuus ole tuonut asiaan mainittavaa parannusta. Kriitikoiden mielestä aika on ajanut jäärien ohi, vaikka virtaa tuntuu riittävän.

—–

Mutta onko Taivaallinen eduskunta kaikki? Vai onko olemassa vieläkin korkeampi taho, jolla on korkein toimeenpanovalta? Presidentti, tai kuningas? ”Kyllä on”, vastaa politiikan erikoisasiantuntijamme ylpeästi. ”Mutta juuri kukaan ei tunne häntä, sillä hän ei esiinny julkisuudessa.” Erikoisasiantuntija riisuu valkoisen toogansa, jonka alta paljastuu näyttävä 1700-lukulainen puku. Hän asettaa päähänsä mustan hatun, jota koristaa pääkallo ja ristissä olevat sääriluut. Sitten hän lausuu juhlallisesti: ”kauan eläköön Lentävä Spagettihirviö.”

Watchmen Director’s Cut

•kesäkuu 6, 2010 • Jätä kommentti

Blu-ray, 186 min
Ohjannut Zack Snyder

Alan Mooren käsikirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä Watchmen-sarjakuva on noussut jo aikoja sitten arvostuksessaan muiden supersankaritarinoiden yläpuolelle. Syynä suosioon on poikkeuksellisen synkkä ja aikuismainen maailma, sekä tarina joka ottaa rohkeasti kantaa USA:n supersankarimyytteihin ja reaganilaiseen politiikkaan. Sarjakuva kysyy vaikeita kysymyksiä lain ulkopuolella toimimisesta, vallasta ja sen käytöstä, sekä ihmiskunnasta yleensä. Mikä ajaa ihmisen sotimaan? Milloin tarkoitus saa pyhittää keinot? Voimmeko luottaa siihen, että vallassa olevat tuntevat myös vastuunsa?

Juoneltaan elokuva seuraa tarkasti sarjakuvaa, loppua lukuun ottamatta. Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan vuonna 1985, jossa Richard Nixon on edelleen USA:n presidentti. Kylmä sota Neuvostoliiton kanssa on luisumassa kohti katastrofia. Valtioiden suhteita kuvaava tuomiopäivän kello näyttää viittä vaille keskiyötä. Nixonin vuosia sitten kieltämä naamiokostajien joukko, Watchmen, on hajaantunut omille teilleen, yhtä lukuun ottamatta. Psykoottinen Rorschach jatkaa yksinäistä taisteluaan maailman pahuutta vastaan. Eläköityneen entisen naamiosankarin, Comedianin, murhan kautta Rorschach pääsee omituisen salaliiton jäljille, jonka tavoitteena näyttäisi olevan kaikkien entisten ja nykyisten naamiosankareiden tappaminen. Lopulta hän saa vanhat sankarikollegansa uskomaan tarinaansa, ja puvut on kaivettava uudelleen esille. Tarinan edetessä kaiken takaa paljastuu paljon vakavampi uhka, suunnitelma maailmanrauhan aikaansaamiseksi.

Juoni aukeaa tarinassa rauhalliseen tahtiin, antaen tilaa hahmojen motiivien ja tarinoiden avaamiseen takaumien ja pienten episodien kautta, sekä uskottavan ja mielenkiintoisen maailman rakentamiseen. Watchmenin naamioituneet kostajat ovat tavallisia ihmisiä ilman supervoimia,  Dr. Manhattania lukuun ottamatta. Epäonnistuneen tieteellisen kokeen seurauksena syntynyt Dr. Manhattan on lähes jumalan kaltainen, sinisenä hohtava yli-ihminen. Nykyajan teräsmies alistetaan propagandavälineeksi ja yhden miehen sotakoneeksi, mutta ihmisten pelko häntä kohtaan nousee lopulta suurimmaksi esteeksi yhteistyössä ”tavallisten” kanssa. Oikean supersankarin kohtelu on juuri sellaista, mitä sen voisi kuvitella oikeastikin olevan. Toinen päähahmo on ihmiskunnan mädännäisyydestä vakuuttunut Rorschach, joka jaksaa yöstä toiseen käydä yhden miehen sotaansa rikkinäisen ihmisen piilottavan naamionsa suojassa, unohtaakseen ja samalla kostaakseen kaiken kokemansa vääryyden. Rorschach on traaginen kostaja, jokaisen ihmisen omatunnon pimeä puoli, ja viimeinen hätähuuto hulluksi tulleessa maailmassa. Takaumien kautta tutuksi tuleva Comedian on myös symbolinen hahmo, amerikkalaisen unelman ja elämäntavan pimeä puoli, ylimielinen ja opportunistinen heikkojen sortaja. Muita Watchmenin hahmoja ovat keski-ikäistynyt tekniikkavelho Nite Owl, Dr. Manhattanin tyttöystävä Silk Spectre, sekä ainoa oikeilla kasvoillaan julkisuuteen tullut, maailman viisaimmaksi mieheksi sanottu Ozymandias.

Tarina on erittäin monitasoisen, ja sen siirtäminen elokuvamuotoon luulisi olevan mahdotonta, ainakin ilman mittavia oikomisia juonessa tai hahmojen syvyydessä. Ehkä vähän yllättäen, Zack Snyder on onnistunut erinomaisesti. Elokuvan visuaalinen ilme on sarjakuvamaista pop-taidetta, mutta se onnistuu välttämään tarinan kustannuksella tapahtuvan itsetarkoituksellisen kauniiden kuvien esittelyn. Juoni pysyy hyvin kasassa, ja rullaa eteenpäin sujuvasti. Tekijät tuntevat lähdemateriaalinsa, ja osaavat käyttää sitä oivallisesti piilomerkitysten esilletuontiin. Toisaalta pidennettynäkään elokuva ei ehdi pureutua tarpeeksi syvälle hahmoihin, vaan muutama kohtaus olisi kaivannut vieläkin enemmän pituutta. Ohjaajan versiossa ei kolmituntisesta kestostaan huolimatta ole turhaa tyhjäkäyntiä, vaan jokainen kohtaus palvelee elokuvan tarkoitusta. Perusversiota en ole elokuvasta nähnyt, mutta en voi suositella sitä, sillä puoli tuntia pidempänä siinä ei ole mitään pois leikattavaa. Elokuvan loppua on muutettu sarjakuvaversiota yksinkertaisemmaksi, mitä monet pitävät takuulla pyhäinhäväistyksenä, mutta en minä. Juonimuunnos on yksinkertaisuudessaan nerokas, sellainen jonka olisi pitänyt olla jo sarjakuvassa, mutta Moore ei nähnyt metsää puilta.

Elokuvan arvosteluiden rankka jakautuminen kertoo sarjakuvan painoarvosta fanien keskuudessa. Kanonisoitu tarina ei voi onnistua elokuvana millään, sillä niin ei voi tapahtua, ja niin ei saa tapahtua. On vain alkuteos, kaikki muut näkemykset ovat loukkauksia. Toisaalta elokuva on myrkkyä myös kaikille niille, jotka eivät osaa nähdä tarinan viittauksia historiallisiin tapahtumiin, eivätkä ymmärrä sen kantavia teemoja. Oikeasti sarjakuvista pitävänä ihmisenä katson elokuvan tekevän kunniaa alkuperäisteokselle, sekä tavoittavan sen tunnelman ja syvemmät merkitystasot hienosti. Kirjoissani tämä nousee parhaaksi sarjakuvasta tehdyksi elokuvaksi tähän mennessä.

9 ½ / 10

Orjia ja vapaita kansalaisia

•toukokuu 6, 2010 • Jätä kommentti

Kylläpä kuuluu outoja helleenien maasta. Ihmiset riehuvat kaupungilla ja pitävät yleislakkoa sen takia, että ihmiset joutuvat tästedes maksamaan veroja. Lisäksi korruptio ja virkamiesten ylettömät edut aiotaan lakaista historian hämäriin. Vähemmästäkin sitä helppoon elämään tottunut vapaa kansalainen riehaantuu. Järkyttävän suuri lainapaketti on tarkoitettu vakauttamaan maan talous. Lehtien otsikoita lukemalla asiasta saa yllä olevan kaltaisen virheellisen kuvan.

Oikeasti asia ei ole ihan niin. Tavallinen kreikkalainen palkansaaja ei tienaa hyvin. Hänelle ei ole luvassa satojen tai tuhansien eurojen arvoisia bonuksia töihin ajoissa tulemisesta tai tietokoneen käyttämisestä. Palkka ja eläke voivat monilla jäädä reilusti alle tuhannen euron, vaikka maan hintataso on lähellä Suomen tasoa. Edut on varattu lähinnä valtion virkamiehille, poliitikoille ja isoille johtajille. Kaduilla eivät riehu tavalliset tuntipalkkalaiset vaan etujaan mustasukkaisesti vaaliva AY-väki, sekä kansantalouden horjumisesta uutta tulta saaneet kommunistit ja anarkistit.

Kreikka on silti romahduksen partaalla, se on selvä. Vaikka pankit ja hallitus on saatettu suurimpien syntipukkien asemaan, saisi jokainen kreikkalainen etsiä syitä myös peilistä. Korruptio on maan tapa, jonka harjoittaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Maan nihkeät verotulot eivät yksinkertaisesti riitä kattamaan jättimäiseksi paisuneen julkisen sektorin menoja. Lainarahojen yletön tuhlailu vailla minkäänlaista mahdollisuuksia tai suunnitelmia takaisinmaksusta on taas puhtaasti poliitikkojen vika. Tosin kansa on itse edustajansa valinnut. Koko kansaa ei voi kriisin takia syytettyjen penkille laittaa, joten kansanedustajat joutunevat edustustoimiin myös tässä tapauksessa.

Pankit ja muut sijoittajat ovat aivan yhtä syyllisiä, sillä ne luotottivat Kreikkaa, mutta olivat sokeita maan maksukyvyttömyydelle. Mikään pankki ei anna lainaa ihmiselle, joka ei kykene maksamaan sitä takaisin, mutta pankkien logiikan mukaan rahan syytäminen valtiolle on riskitöntä, sillä se ei voi mennä konkurssiin. Kaikki lienee sitten hyvin? Jos ei ole riskejä, ei voi olla tappioitakaan? Vähemmän yllättäen asia ei ole näin, vaan mielettömät tukiaispaketit on tarkoitettu nimenomaan pitämään eurooppalaiset pankit ja koko EU pystyssä. Pankkien toiminta on vertaansa vailla: Sijoitetaan rahat vailla huolen häivää nopeiden voittojen toivossa, ja kun homma laukeaa omille käsille, itketään valtiota apuun. Voitot yksityistetään, tappiot sosialisoidaan.

Se faktatiedosta, mutuilu ja tulevaisuuden aprikointi on hauskempaa. Kriisillä voi olla kauaskantoisia seurauksia, ja varsinkin Brysselissä on kulunut viime viikkoina varakalsareita runsain mitoin. Pieni arvausleikki on paikallaan. Eli mitä tapahtuu?

A) Kommunistinen vallankumous. Yleisen hälinän häiritseminä koloistaan ulostautuneet kommunistit lietsovat kapinaa ja sisällissotaa kapitalismia vastaan. Loppuu lyhyeen, mutta verisesti, kun huomataan ettei kansa ole samaa mieltä heidän kanssaan, ja tukiaispaketitkin vedettiin pois viime hetkellä.

B) Kreikka lohkotaan palasiksi, ja jaetaan velkojien kesken. Näin tapahtuu, jos asiassa aletaan noudattamaan pankkimaailman ihmisiin soveltamia keinoja. Johtaa sisällissotaan.

C) Kreikka saa tukiaispaketin, ja maksaa lainojensa korot palaten takaisin lähtöpisteeseen, mutta suuremman velkataakan kanssa. Tämä kuulostaa hölmöläisten vaihtoehdolta, mutta se on näillä näkymin toteutuva suunnitelma. Säästöohjelman raivostuttama kansanosa saa pahimmassa tapauksessa aikaan sisällissodan tai ainakin vallankumouksen. Pankit pelastuvat, ja voivat jatkaa normaaliin malliin, ainakin muutaman kuukauden.

D) Mikään elvytys ei auta. Kreikka luisuu kaaokseen, kriisi leviää muihin velkaantuneisiin maihin. Eurooppalaiset jättipankit kaatuvat ryskyen, sillä ilmasta painettu raha ei olekaan minkään arvoista. Euron kurssi sukeltaa, kunnes EMU:n jäsenet yrittävät rimpuilla siitä irti keinolla millä hyvänsä. Asiasta puhkeavat riidat EU:ssa saavat sen repeilemään liitoksistaan, ja vuoden loppuun mennessä unionista ei ole jäljellä kuin haju ja savuavat rauniot.

E) Kreikka ottaa itseään niskasta kiinni. Se aloittaa kovan säästökuurin nöyrin mielin, sekä anoo ja saa helpotuksia lainojensa maksuun. Kansalaiset ymmärtävät verojenmaksun tärkeyden, ja poliitikot oppivat velanotossa ja velanmaksussa piilevän yhteyden. Kansa aloittaa talkoonsa yhdessä, kuin kunnon demokratia ainakin, ja lopussa sinnikkyys palkitaan. Kaikki voivat huokaista helpotuksesta.

Mikä on paras vaihtoehto? Entä mikä todennäköisin? Huomasitko perinteisen vitsivaihtoehdon? Tästä kriisistä ei ole helppoja ulospääsyteitä, vaan Kreikka ajautuu kymmenien vuosien saneeraukseen ja laihdutuskuurille. Ja silti mikään ei sano, etteikö koko rahaliitolle kävisi joka tapauksessa kuin korttitalolle kevätmyrskyssä.

Väistämättä tulee mieleen, että pitkällä tähtäimellä kaikki hyötyisivät eniten, jos vain antaisimme liian suureksi kasvaneen rahatalouden kolossin kaatua. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Sekö, ettei kenelläkään olisi yllättäen yhtään rahaa? Rahallisesti minulla ei ole muuta hävittävää kuin velkaa. Tilanne synnyttäisi myös uusia oikeasti hyviä ideoita, kun tällä hetkellä ainoa tarjottu vaihtoehto on sirpin ja vasaran kylmä varjo. Olisiko aika putsata pöytä?

Nokian mokia

•toukokuu 1, 2010 • Jätä kommentti

Olen kulkenut Nokian puhelin taskussa vuodesta -98 alkaen, siitä asti kun ostin jo legendan maineeseen kohonneen 5110:n. Puhelin toimi kuin unelma, se ei välittänyt pienistä eikä vähän suuremmistakaan kolhuista. Paitsi että se toimi mahtavasti puhelimena, se oli myös täydellinen pullonavaaja. Se oli sitä aikaa, kun matopeli kännykässä oli mukavaa ajankulua. Myös seuraava puhelin oli samasta firmasta. En pettynyt tälläkään kertaa. Sama loistava toimivuus ja kestävyys, vain nykyaikaisemmassa paketissa. Tämän jälkeen tein rohkean hypyn Samsungin leiriin, johtuen sen näppärästä simpukkapuhelimesta, joita Nokialta ei löytynyt. Silloin Nokia notkahti ensimmäistä kertaa. En tajunnut pitää sitä enteenä tulevasta.

Samsung oli näppäränkokoinen, ihan mukava käytettävä, ja siinä oli värinäyttö, mikä oli suorastaan hekumallista. Mutta yksi asia tympäisi: sen käsittämättömän surkea ”liitettävyys” tietokoneen kanssa. Tietokoneelle täytyi asentaa kammottava susipaska ohjelma, jonka kautta puhelimeen pääsi käsiksi. Jos pääsi. Pidin viritystä jo silloin kertakaikkisen turhana. Miksei puhelin voinut yksinkertaisesti näkyä ulkoisena kovalevynä? Päätin etten koreanvehkeisiin enää koske.

Seuraavaksi käteen eksyi jälleen Nokia. Merkki piti edelleen pintansa, tosin liitettävyys tietokoneeseen oli kopioitu Samsungilta susipaskoine ohjelmineen kaikkineen. Luuri nokitti sillä, että sen jopa sai näkymään tavallisena massamuistina. Jos sai. Tietokone näytti arpovan asian joka kerta erikseen. Alapalkin vilinää seurasi kuin lottoarvontaa. Jos tällä kertaa osuisi kohdalle?

Viimeisin, ja viimeinen(?) nokialaiseni oli kosketusnäytöllinen kapula. Se näytti paperilla todella hyvältä. Ominaisuuksia oli joka lähtöön, ja vähän enemmänkin. Lisäksi se oli ensimmäinen edes semiälykäs puhelin, jonka olin omistanut, koska siinä oli Symbianin S60. Voi itku.

Mistä aloittaa? Alkuinnostuksen jälkeen puhelin näytti todelliset karvansa. Puhelin alkoi mennä jumiin, milloin kameran käytöstä, milloin videon toistosta. GPS oli täysin onneton. Puhelin valitti koko ajan kadonneesta signaalista metsässä kävellessä, ihan sama vaikka sen olisi liimannut otsaan kiinni. Auton akun virralla signaali sentään pysyi, sitten kun se vahingossa löytyi. Herätyskellon toimimattomuus oli myös mukava yllätys. Päivitys paransi sitä: herätysaika alkoi seilaamaan. Miten se on edes mahdollista!? Lopulta puhelin päätti sanoa työsopimuksen irti kerta kaikkiaan. Nokian navigaattori hävitti kaikki reittitiedot, eikä enää osannut minnekään. Viimeiseksi niitiksi joko kaiutin tai mikrofoni meni epäkuntoon, muuttaen kolmasosan puheluista monologeiksi.

Siis mitä helvettiä? Eikö se riitä, että puhelimen käyttöliittymä on naurettavan epälooginen, sen liitettävyys tietokoneisiin on kuuden vuoden takaa, ja hienolla Carl Zeiss –optiikalla ei saa otettua yhtään onnistunutta kuvaa? Ja kyllä, olen kuvannut ennenkin. Minulla on myös oikea kamera. Pitääkö kuluttajan kärsimys saada maksimoitua tunkemalla heille betavaiheessa oleva ohjelmisto ja toimimaton elektroniikka? Mitä ihmettä tapahtui, Nokia?

Puhelin on tällä hetkellä huollossa. Toivon todella, että kyseessä on pelkkä maanantaikappale. Nokian alamäkeen on esitetty paljon arvailuja internetin asiantuntijoiden joukossa. Minua kiinnostaa lähinnä se, aikooko Nokia tyytyä asemaansa konservatiivisena dinosauruksena, vai aikooko se taistella tiensä takaisin huipulle. Mikähän oikeasti auttaisi?

Ei silti niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Meinasin menettää uskoni älypuhelimiin tämän episodin aikana, mutta sitten hommasin oikean sellaisen. Vajaan parin viikon käytön jälkeen olin jälleen herättänyt lapsen itsessäni. Onko mitään hauskempaa, kuin rämplätä uutta hienoa lelua tunnista ja päivästä toiseen, kunnes eukko alkaa pakkaamaan laukkuja? Puhelin ei ole Nokia.

 
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.